torstai 8. kesäkuuta 2017

Toipujasoturin haasteista suhteessa ympäristöön

Päätin jatkaa aiheesta, josta blogin aloituskirjoituskin kertoo, eli ympäristön suhtautumisesta seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen kokemusten paljastuttua. Ehkä voin luonnehtia itseäni ”veteraaniksi” näissä piireissä oman toipumistaipaleeni alettua v. 2005. Kuluneiden vuosien aikana olen toipunut osana useampia vertaisyhteisöjä, joissa seksuaalisen väkivallan pitkäaikaiset vaikutukset jaetaan. Niistä viimeisin on Siniset siivet ry, jonka luottamustehtävässä olen toiminut alusta lähtien. Yksi silmiinpistävimpiä ja kipeimpiä keskustelun aiheita vertaisten keskuudessa näiden vuosien aikana on ollut ympäristön negatiivinen, hylkäävä, vähättelevä jopa uhkaileva suhtautuminen. Koen, että tätä aihetta ei voi nostaa liiaksi esille keskusteluun, ja että meidän tulee sinnikkäästi kertoa kokemastamme epäoikeudenmukaisuudesta. Kannustan samalla muita vertaisia nostamaan asiaa esille ja kertomaan kokemuksistaan vaikka tässä blogissa! Omakohtaisesti en ole joutunut kohtaamaan niin vahvaa negatiivisuutta ympäristön taholta kuin jotkut kanssasisaristani ja –veljistäni, vaikka omat maistiaiseni olen minäkin siitä saanut. Minua on suuresti surettanut tämän aiheen jatkuva toistuminen, koska on hyvin selvää, että ihmisten ymmärtämättömyys kohdata näitä asioita, vaikeuttaa seksuaalisesta väkivallasta toipumista. Se on epäoikeudenmukaisuutta epäoikeudenmukaisuuden päälle tässä kaikessa epäoikeudenmukaisuuden meressä joka velloo maailmassamme lisäten meidän kaikkien tuskaa. Avaimet sen poistamiseen killuvat meidän jokaisen käsissä, eleissämme, sanoissamme, valinnoissamme joka päivä. 

Ihan vasta erään ystäväni kokemus ravisutti minua, jossa lähiympäristö suhtautui epäillen ja haukkuen henkilöön tämän saatua jopa oikeuden tuen asialleen. Ja näitä samankaltaisia kertomuksia riittää hiukan eri variaatioin, mutta viesti on se, että ihminen, joka on joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa ja joutunut kokemaan mittavaa kärsimystä kaikilla elämänsä osa-alueilla tapahtumien vuoksi, joutuu vielä täysin absurdien hyökkäysten kohteeksi, kun hän viimeinkin uskaltaa ottaa asian pöydälle ja aloittaa matkan kohti omaa itseä. Kysymys ei ole siitä, etteikö shokkia voisi ymmärtää, etteikö voisi käsittää ihmisten hämmennystä, tietämättömyyttä miten toimia, hetkellistä lukkiutumista. Me tiedämme, miltä sellainen tuntuu. Mutta mikä saa käden ojentamisen sijaan ihmisen jatkuvasti syyttämään, vähättelemään, epäilemään ja hylkäämään esim. omaan perhepiiriin kuuluvan ihmisen, joka näistä kokemuksista avautuu? Onko todellakin ajatuksena, että elämää voi jatkaa täysin normaalisti, kunhan tämä soopaa puhuva ja häpeää aiheuttava henkilö saadaan vaiennettua ja on vain pois näkyvistä? Mielestäni tämä on suurimpia illuusioita, johon ihminen voi sortua. Väitän, että se asia ei tällä tavalla katoa minnekään. Se, miten itse on suhtautunut asiaan, ei katoa minnekään, ei omasta itsestä eikä ympäristöstä, jonne sanojen ja asenteiden energeettinen jälki on jätetty. 

Sydänyhteyden itseensä sisimmässään tuntevat ihmiset palaavat ja pyytävät anteeksi, katuvat käytöstään ja tarjoavat kätensä. Joskus tämä ymmärrys voi tulla, kun kasvaa ihmisenä. Hyvin ilmeisesti epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvät yhteisöt ovat kovin sairaita, ja sisältävät sukupolvissa traumaattisia kokemuksia, jotka tämä yksi henkilö on päättänyt katkaista tulemalla esiin. Rohkea soturi saakin päälleen ämpärillisen sontaa, vaikka hän ansaitsisi osakseen kiitoksen. Teille, jotka saatte todistaa tällaista rohkeutta sanoisin, että siitä kannattaa ottaa esimerkkiä. Se on osoitus meille kaikille, että ihmisen vapautta ei voi viedä edes kaiken karmeuden jälkeenkään. Tätä päättäväisyyttä, oman itsen esille piirtämistä voisi seurata ja siihen voisi liittyä. Vaikeiden kokemusten paljastumisen ei tarvitse hajottaa, se voi myös yhdistää, parantaa yhteisöjä, jos ihmiset vain uskaltavat astua omiin henkilökohtaisiin kasvuprosesseihinsa. Se voi olla mahdollisuus kaikille ja kun sen uskaltaa kokea niin, se tulee todeksi.

Tulee ihan perimmäinen kysymys mieleen, mitä me olemme täällä tekemässä? Kun katsoo maailman tapahtumia, mitä johtopäätöksiä ne herättävät? Lisää epäoikeudenmukaisuuttako tarvitsemme, negatiivisia reaktioita, vihaa, lyödyn lyömistä? Maailma voi muuttua vain kun jokainen yksilö tekee tarvittavan työn sydämensä eteen, olemalla totuudellinen itselleen ja vastaamalla, mikä estää itseä liittymästä maailmaan rakkaudellisesti. Olisi aika astua täyteen ymmärrykseen siitä, että vaikeat asiat eivät poistu elämistämme kieltämällä ne ja lisäämällä negatiivisuutta. Me ihmiset olemme selvästi taitekohdassa evoluutiossamme ja jokainen joka on ottanut asiakseen toipua, vapauttaa itsensä rakkaudettomuuden vaikutuksista on oikealla tiellä! Joten vertaiset keep on moving ja vihassa ja muussa negatiivisuudessa pyörivä lähiympäristö: kääntykää kipuanne kohti lyödyn lyömisen sijaan, menkää rehellisesti tuskanne läpi!

Magda


tiistai 4. lokakuuta 2016

Elämä pilalla

Istun työpaikan ruokalassa. Keskustellaan Armanin ohjelman edellisillan jaksosta, jossa aiheena oli vangit. Puhe soljuu aiheesta eestaas. Jutellaan rikoksista ja rikoksien uhreista. Yhtäkkiä kuulen työkaverini sanovan, että lapsena seksuaalisesti hyväksikäytettyjen elämä on pilalla. Jähmetyn. Yritän sanoa, että eikä ole. Työkaveri sanoo takaisin hyvin varmalla äänellä, uskoen sanomaansa, että on. En sano enää mitään. En pysty. Syön äkkiä loppuun ja häivyn. Itkettää. Käyn ottamassa lompakostani Propralin, koska tunnen paniikin ja ahdistuksen nousevan. Menen vessaan ja itku tulee. Romahdan. Sattuu niin kauheasti kuulla, että elämäni on pilalla, että minä olen pilalla, että minulla ei ole elämäni suhteen mitään toivoa. Tunnen olevani pelkkä roska tuon työkaverini silmissä. Ei hän kyllä tiedä kokemuksistani mitään. En ole puhunut niistä, koska en halua. Ihmisten reaktiot kun ovat monesti niin hankalia ottaa vastaan. En halua joutua lohduttamaan kuulijaa sen takia, että minä olen kokenut kauheita. Enkä myöskään halua nähdä sääliä toisten silmissä. Minun pitää yrittää suojella itseäni ihmisiltä. Ihmiset ovat hyvin toivottomia ja näköalattomia tämän asian suhteen, suuren yleisön mielestä tällaisista traumoista kun ei voi toipua, vaikka saisi kuinka hyvää hoitoa. Tähän olen törmännyt.

Puoli vuotta myöhemmin Facebookin uutisvirrassa tulee vastaan kaverini jakama uutinen meneillään olevasta oikeusjutusta poikkeuksellisen karseassa hyväksikäyttötapauksessa. Kaverini kaveri kommentoi alle, että jutussa kyseessä olleen lapsen elämä on pilalla. Sisälläni räjähtää ahdistus kommentin takia ja sen takia, että jutussa olleen tytön kokemukset liippaavat minun kokemuksiani turhankin läheltä. Itku tulee samantien. Taas sain kuulla, että elämäni on pilalla. Taas sain kuulla, että olen roskaa ihmisten silmissä. Taas sain kuulla, ettei minulla ole elämäni suhteen mitään toivoa. Sattuu ja lujaa. Miksi minut ja kohtalotoverini halutaan väen vängällä tunkea pimeyteen ja toivottomuuteen? Miksi ihmeessä ihmiset ajattelevat, että elämä on pilalla, jos on kokenut seksuaalista väkivaltaa?

Rauhoituttuani yritän miettiä, että millä lailla elämäni on pilalla. Minulla on hyvin tavallinen elämä: on käyty peruskoulu ja lukio, minulla on ammattitutkinto, on työpaikka, on hyvä parisuhde, on ihania ystäviä, minulla on oma auto (mistä olen erityisen ylpeä), on erilaisia harrastuksia, tehdään puolisoni kanssa lomareissuja jne. Niin ja käyn terapiassa käsittelemässä traumojani, jotta niiden haitalliset vaikutukset vähenisivät elämässäni. Olen tyytyväinen elämääni. Kaiken kaikkiaan: elämässäni ei ole muuta vikaa, kuin että se on pilalla. Enkä keksi, että miten. Olenko tyhmä?

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Ämyri, Siniset siivet ry:n uusi äänitorvi!

Hei!

Tervetuloa Ämyriin! Siniset siivet ry on seksuaalista väkivaltaa kokeneiden vertaisjärjestö ja toiminut neljän vuoden ajan kehittäen toimintaa perustuen vertaisten keskuudessa esille tulleisiin tarpeisiin. Yhdistys on tullut monelle tutuksi Sinisen keskustelufoorumista ja Varjoista valoon valokuvaus -projektista. Yhdistyksen tavoitteena on nostaa yhä enemmän esille meidän omaa ääntämme, pyrkiä vaikuttamaan olemassa oleviin epäkohtiin seksuaaliväkivaltaa kokeneiden asemassa ja edistää keskustelua eri osapuolten välillä. Huom. seksuaalisella väkivallalla tarkoitamme seksuaalisen koskemattomuuden loukkaamista eri tavoin ja eri elämänvaiheissa.

Merkittävä epäkohta on, että niiden, joiden seksuaalista koskemattomuutta on loukattu, kokemusmaailma on täysin vieras ympäröivälle maailmalle. Häpeä ja syyllisyys monesti vaientavat ihmisen keskustelemaan vain itsensä kanssa, piilossa muulta maailmalta. Monet törmäävät ihmisten tietämättömyyteen ja stereotypioihin kertoessaan kokemuksistaan ja etsiessään tukea kanssaihmisistä. Olisi tärkeää, että seksuaaliväkivaltaa kokenut saisi tukea ja ymmärrystä osakseen, mutta jos ihmiset eivät tiedä, mistä oikeastaan on kysymys, ollaan pattitilanteessa. Tietämättömyyttä voimme kuitenkin itse lähteä paikkaamaan kertomalla, ilmaisemalla miltä meistä tuntuu. Miten muuten ihmiset tulevat tietoisiksi?

Voit valita millä sävyllä Ämyriä käytät, mutta paikka ei ole tarkoitettu kuitenkaan riitelyyn ja loan heittoon, vaan nimenomaan keskusteluun. Kaikilta keskusteluun osallistuvilta odotamme rakentavaa lähestymistapaa.

Halusta tiedottaa, ymmärtää ja kehittää syntyi Ämyri!