Istun työpaikan ruokalassa. Keskustellaan Armanin ohjelman edellisillan jaksosta, jossa aiheena oli vangit. Puhe soljuu aiheesta eestaas. Jutellaan rikoksista ja rikoksien uhreista. Yhtäkkiä kuulen työkaverini sanovan, että lapsena seksuaalisesti hyväksikäytettyjen elämä on pilalla. Jähmetyn. Yritän sanoa, että eikä ole. Työkaveri sanoo takaisin hyvin varmalla äänellä, uskoen sanomaansa, että on. En sano enää mitään. En pysty. Syön äkkiä loppuun ja häivyn. Itkettää. Käyn ottamassa lompakostani Propralin, koska tunnen paniikin ja ahdistuksen nousevan. Menen vessaan ja itku tulee. Romahdan. Sattuu niin kauheasti kuulla, että elämäni on pilalla, että minä olen pilalla, että minulla ei ole elämäni suhteen mitään toivoa. Tunnen olevani pelkkä roska tuon työkaverini silmissä. Ei hän kyllä tiedä kokemuksistani mitään. En ole puhunut niistä, koska en halua. Ihmisten reaktiot kun ovat monesti niin hankalia ottaa vastaan. En halua joutua lohduttamaan kuulijaa sen takia, että minä olen kokenut kauheita. Enkä myöskään halua nähdä sääliä toisten silmissä. Minun pitää yrittää suojella itseäni ihmisiltä. Ihmiset ovat hyvin toivottomia ja näköalattomia tämän asian suhteen, suuren yleisön mielestä tällaisista traumoista kun ei voi toipua, vaikka saisi kuinka hyvää hoitoa. Tähän olen törmännyt.
Puoli vuotta myöhemmin Facebookin uutisvirrassa tulee vastaan kaverini jakama uutinen meneillään olevasta oikeusjutusta poikkeuksellisen karseassa hyväksikäyttötapauksessa. Kaverini kaveri kommentoi alle, että jutussa kyseessä olleen lapsen elämä on pilalla. Sisälläni räjähtää ahdistus kommentin takia ja sen takia, että jutussa olleen tytön kokemukset liippaavat minun kokemuksiani turhankin läheltä. Itku tulee samantien. Taas sain kuulla, että elämäni on pilalla. Taas sain kuulla, että olen roskaa ihmisten silmissä. Taas sain kuulla, ettei minulla ole elämäni suhteen mitään toivoa. Sattuu ja lujaa. Miksi minut ja kohtalotoverini halutaan väen vängällä tunkea pimeyteen ja toivottomuuteen? Miksi ihmeessä ihmiset ajattelevat, että elämä on pilalla, jos on kokenut seksuaalista väkivaltaa?
Rauhoituttuani yritän miettiä, että millä lailla elämäni on pilalla. Minulla on hyvin tavallinen elämä: on käyty peruskoulu ja lukio, minulla on ammattitutkinto, on työpaikka, on hyvä parisuhde, on ihania ystäviä, minulla on oma auto (mistä olen erityisen ylpeä), on erilaisia harrastuksia, tehdään puolisoni kanssa lomareissuja jne. Niin ja käyn terapiassa käsittelemässä traumojani, jotta niiden haitalliset vaikutukset vähenisivät elämässäni. Olen tyytyväinen elämääni. Kaiken kaikkiaan: elämässäni ei ole muuta vikaa, kuin että se on pilalla. Enkä keksi, että miten. Olenko tyhmä?
