Päätin jatkaa aiheesta, josta blogin aloituskirjoituskin kertoo, eli ympäristön suhtautumisesta seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen kokemusten paljastuttua. Ehkä voin luonnehtia itseäni ”veteraaniksi” näissä piireissä oman toipumistaipaleeni alettua v. 2005. Kuluneiden vuosien aikana olen toipunut osana useampia vertaisyhteisöjä, joissa seksuaalisen väkivallan pitkäaikaiset vaikutukset jaetaan. Niistä viimeisin on Siniset siivet ry, jonka luottamustehtävässä olen toiminut alusta lähtien. Yksi silmiinpistävimpiä ja kipeimpiä keskustelun aiheita vertaisten keskuudessa näiden vuosien aikana on ollut ympäristön negatiivinen, hylkäävä, vähättelevä jopa uhkaileva suhtautuminen. Koen, että tätä aihetta ei voi nostaa liiaksi esille keskusteluun, ja että meidän tulee sinnikkäästi kertoa kokemastamme epäoikeudenmukaisuudesta. Kannustan samalla muita vertaisia nostamaan asiaa esille ja kertomaan kokemuksistaan vaikka tässä blogissa! Omakohtaisesti en ole joutunut kohtaamaan niin vahvaa negatiivisuutta ympäristön taholta kuin jotkut kanssasisaristani ja –veljistäni, vaikka omat maistiaiseni olen minäkin siitä saanut. Minua on suuresti surettanut tämän aiheen jatkuva toistuminen, koska on hyvin selvää, että ihmisten ymmärtämättömyys kohdata näitä asioita, vaikeuttaa seksuaalisesta väkivallasta toipumista. Se on epäoikeudenmukaisuutta epäoikeudenmukaisuuden päälle tässä kaikessa epäoikeudenmukaisuuden meressä joka velloo maailmassamme lisäten meidän kaikkien tuskaa. Avaimet sen poistamiseen killuvat meidän jokaisen käsissä, eleissämme, sanoissamme, valinnoissamme joka päivä.
Ihan vasta erään ystäväni kokemus ravisutti minua, jossa lähiympäristö suhtautui epäillen ja haukkuen henkilöön tämän saatua jopa oikeuden tuen asialleen. Ja näitä samankaltaisia kertomuksia riittää hiukan eri variaatioin, mutta viesti on se, että ihminen, joka on joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa ja joutunut kokemaan mittavaa kärsimystä kaikilla elämänsä osa-alueilla tapahtumien vuoksi, joutuu vielä täysin absurdien hyökkäysten kohteeksi, kun hän viimeinkin uskaltaa ottaa asian pöydälle ja aloittaa matkan kohti omaa itseä. Kysymys ei ole siitä, etteikö shokkia voisi ymmärtää, etteikö voisi käsittää ihmisten hämmennystä, tietämättömyyttä miten toimia, hetkellistä lukkiutumista. Me tiedämme, miltä sellainen tuntuu. Mutta mikä saa käden ojentamisen sijaan ihmisen jatkuvasti syyttämään, vähättelemään, epäilemään ja hylkäämään esim. omaan perhepiiriin kuuluvan ihmisen, joka näistä kokemuksista avautuu? Onko todellakin ajatuksena, että elämää voi jatkaa täysin normaalisti, kunhan tämä soopaa puhuva ja häpeää aiheuttava henkilö saadaan vaiennettua ja on vain pois näkyvistä? Mielestäni tämä on suurimpia illuusioita, johon ihminen voi sortua. Väitän, että se asia ei tällä tavalla katoa minnekään. Se, miten itse on suhtautunut asiaan, ei katoa minnekään, ei omasta itsestä eikä ympäristöstä, jonne sanojen ja asenteiden energeettinen jälki on jätetty.
Sydänyhteyden itseensä sisimmässään tuntevat ihmiset palaavat ja pyytävät anteeksi, katuvat käytöstään ja tarjoavat kätensä. Joskus tämä ymmärrys voi tulla, kun kasvaa ihmisenä. Hyvin ilmeisesti epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvät yhteisöt ovat kovin sairaita, ja sisältävät sukupolvissa traumaattisia kokemuksia, jotka tämä yksi henkilö on päättänyt katkaista tulemalla esiin. Rohkea soturi saakin päälleen ämpärillisen sontaa, vaikka hän ansaitsisi osakseen kiitoksen. Teille, jotka saatte todistaa tällaista rohkeutta sanoisin, että siitä kannattaa ottaa esimerkkiä. Se on osoitus meille kaikille, että ihmisen vapautta ei voi viedä edes kaiken karmeuden jälkeenkään. Tätä päättäväisyyttä, oman itsen esille piirtämistä voisi seurata ja siihen voisi liittyä. Vaikeiden kokemusten paljastumisen ei tarvitse hajottaa, se voi myös yhdistää, parantaa yhteisöjä, jos ihmiset vain uskaltavat astua omiin henkilökohtaisiin kasvuprosesseihinsa. Se voi olla mahdollisuus kaikille ja kun sen uskaltaa kokea niin, se tulee todeksi.
Tulee ihan perimmäinen kysymys mieleen, mitä me olemme täällä tekemässä? Kun katsoo maailman tapahtumia, mitä johtopäätöksiä ne herättävät? Lisää epäoikeudenmukaisuuttako tarvitsemme, negatiivisia reaktioita, vihaa, lyödyn lyömistä? Maailma voi muuttua vain kun jokainen yksilö tekee tarvittavan työn sydämensä eteen, olemalla totuudellinen itselleen ja vastaamalla, mikä estää itseä liittymästä maailmaan rakkaudellisesti. Olisi aika astua täyteen ymmärrykseen siitä, että vaikeat asiat eivät poistu elämistämme kieltämällä ne ja lisäämällä negatiivisuutta. Me ihmiset olemme selvästi taitekohdassa evoluutiossamme ja jokainen joka on ottanut asiakseen toipua, vapauttaa itsensä rakkaudettomuuden vaikutuksista on oikealla tiellä! Joten vertaiset keep on moving ja vihassa ja muussa negatiivisuudessa pyörivä lähiympäristö: kääntykää kipuanne kohti lyödyn lyömisen sijaan, menkää rehellisesti tuskanne läpi!
Magda
